LauriLappalainen Keskiolut pois kioskeista

Maailman ensimmäinen kansalainen

  • Maailman ensimmäinen kansalainen

Tomas Lappalainen

Världens första medborgare. Om statens uppkomst i det antika Grekland

Lind&Co, Scandbook, 2017, 309 s.

 

Homeerisella aikakaudella turvallisuus- ja väkivaltakoneisto oli harvojen käsissä. Antiikin aikana turvan toi suhteellisen iso kollektiivi, jonka jäsenillä on yhtä suuret oikeudet (oikeus puhua ja äänestää kansankokouksissa, yhdenvertaisuus lain edessä). Yhdenvertaisuus ei vielä antiikin aikakaudella kuitenkaan tarkoittanut samaa kuin miten me sen nyt ymmärrämme, vaan sitä on tulkittava suhteessa yhdenvertaisuuteen tai tasavahvuuteen turvallisuuskoneistossa. Oikeudenmukaisuuden käsitteellä oli relevanssia ainoastaan oman ryhmän sisällä. Homeerisella aikakaudella jumalat toivat turvaa, 1900-luvun Sisialainen mafiaperhe on myös esimerkki turvallisuuskoneistosta. Näille on yhteistä se, että et voi kieltäytyä maksamasta koneistolle sen tuottamasta turvasta joutumatta ongelmin. Jumalille tulee uhrata lahjoja, mafiaperheelle maksetaan suojelurahaa.  

Länsimaissa on tapana tarkastella antiikin ajan "intellektuaalista vallankumousta" eräänlaisena alkukotina. Onhan antiikin Kreikassa nähty sekä filosofian, demokratian kuten myös kansalaisuuden ensiaskeleet. Intellektuaalisen ihmeen sijaan kulttuurista kehitystä kreikassa voi tarkastella myös siirtymänä mafiayhteisöistä kansallisvaltioiksi. Tomas Lappalainen tekee näin kirjassaan: Världens första medborgare. Intellektuaalisuus tai järki saa tämän näkökulman mukaan mahdollisuuden kukoistaa kreikkalaisessa maailmassa siellä  kehittyneen uuden turvallisuus- ja järjestyksen ylläpito-ongelman ratkaisumallin myötä. Ajatus myötäilee Jean-Pierre Vernantin esittämää näkemystä, että filosofian ja tieteen edellytyksenä on ollut kaupunkivaltio. Lappalainen lisää tähän vielä, että demokratia on ollut alkujaan ensisijaisesti eräänlainen pakon sanaelema kehityskulku, hätäratkaisu yhteisön sisäisten kriisien ratkaisemiseksi. Hän pyrkii kirjassaan osoittamaan miten turvalllisuusala ja demokratian kehitys kulkevat käsi kädessä. 

 

Homeerinen aika
 
Kunnia on eräänlainen symbolinen resurssi joka seuraa suojan tuojaa, siis valtaa. Homeerisella aikakaudella kunnia eli "Timē" on erittäin monitahoinen käsite. Nykyperspektiivistä on vaikea ymärtää, mitä yhteistä kaikilla termin eri käyttötarkoituksilla oikeastaan on. Vastaus kysymykseen löytyy tarkastelemalla miten turvallisuuskoneisto toimii: 

Väkivallan avulla suojelija luo position jossa hän on (1) kunnioitettu ja pelätty. Hän on se jonka puoleen tietyn (2) alueen ihmisten tulee kääntyä suojeluun liittyvissä kysymyksissä. Ihmisten tulee tehdä (3) materiaalisia lahjoituksia suojelijalle. Mikäli he pyrkivät jollain tapaa välttämään tai erikseen uhmaavat kaikkia koskevaa vaatimusta (4) maksaa suojelijalle, tulee heidän tässä tapauksessa (5) kompensoida tämä. Ellei näin tapahdu, he saavat (6) rangaistuksen, joka on kuolema.    

Määreet (1)-(6) ovat kaikki Homeroksen timē-käsitteen merkitysyhteyksiä. Timē on eeposten ylin arvo. Hyökkäys jonkun timē:tä vastaan johtaa automaattisesti väkivaltaiseen reaktioon, koska se on elintärkeä arvo jonka voi myös menettää. Koko homeerisen maailman voikin nähdä timē-talouden nollasummapelinä.  

 

Siirtymä antiikin aikaan

 

700-luvulla hätäratkaisu saa ensimmäiset ilmentymänsä, kehittyy organisoituneempia kaupunkivaltioita ja mm. neuvoja ja lakeja hakataan kivitauluihin. Timē-käsitteeseen liittyvät merkitykset ovat silti edelleen samat, se tarkoittaa kunniaa ja sitä käytettiin mm. sellaisissa juridisissa yhteyksissä joissa oli puhe arvosta, hinnasta, rangaistuksesta tai kostosta. Nämä termit voidaan kääntää ilmaukseksi "kunnian määrittäminen tai jakaminen". Sana on edelleen kytköksissä väkivaltaan ja sotilaallisiin urotekoihin, mistä taas seuraa sen kytkös hallittavaan alueeseen. Henkilökohtaisella tasolla ei antiikissakaan ollut mitään yhtä kunnioitettavaa kuin osoittaa rohkeutta taistelussa.

     
Merkittävin ero antiikin ja homeerisen ajan välillä on poliksen ja kansalaisuuden käsitteen synty. Kansalaisuuden käsite eroaa kuitenkin vielä selvästi nykyajan vastaavasta. Vain aseistetut miehet olivat kansalaisia ja keskenään tasa-arvoisia, tai pikemminkin tasavahvoja. Vain tällä suhteellisen pienellä vähemmistöllä oli oikeus sekä puhua että äänestää kansankokouksissa,  heidän joukostaan arvottiin edustajia eri virkoihin määräajaksi. Yhdenvertaisuus lain edessä koski sekin vain aseistettuja miehiä.  Heidät oli myös vapautettu suorista veroista ja he saivat henkilökohtaisesti ja pyytämättä toimittaa valtion tehtäviä. Kansalaisuus eli oikeus mm. äänestää liittyi siis elimellisesti voimankäyttöön ja aseistukseen. Orjat, naiset ja muualta tulleet kauppiaat eivät olleet oikeutettuja äänestämään toreilla järjestetyissä äänestyksissä eivätkä nämä siis olleet kansalaisia. 

 

Huolimatta kunnia-käsitteen yhtäläisyyksistä homeeriseen aikaan, toi poliksen ja kansalaisuuden synty muassaan merkittäviä muutoksia tapaan nähdä kunnia. Kansalaisuus tarkoitti, että timē-resurssia oltiin onnistuttu jakamaan. Sen sijaan että kaikki kilpailisisvat kaikkien kanssa siitä kunniasta joka luo suojelijan vallan, on suhteellisen ison ryhmän sisällä alkanut päteä yhdenvertaisuuden periaate. Nollasummapeli-ajattelun sijaan tämän ryhmän sisällä toimittiin sellaisen periaatteen mukaan, että kaikilla oli yhtäläinen osuus vallasta, turvallisuudesta, valtiosta.

 

Laki

 

Kreikkalaisen historian voi nähdä ensimmäisenä yrityksnä tehdä valtionhallinnosta kollektiivinen projekti. Kuvatakseen yhteisön kehittymistä demokraattisemmaksi Lappalainen luo yksityiskohtaisen katsauksen lakien kehitykseen Ateenassa.  Ensimmäiset n. 620eaa sijoittuvat Drakonin lait olivat ankaria kuolemantuomioita. Vuonna 594 Solon valittiin luomaan kompromisseja yhteiskunnallisen hajaannuksen poistamiseksi. Tarkoituksena oli siis käytännössä luoda yhteisöllisyyttä. Voimakaan väestönlisäyksen myötä työvoiman hinta oli halventunut merkittävästi mikä taas aiheutti itseorjuuttamista. Rikkalta lainattiin oma itse panttina. Solon loi ensimmäisen valtiollisen kansalaisoikeuden poistamalla velat, ts. velkaorjuuden. Reformi ei koskenut esim. isojen maanomistajien oikeuteen pitää omistamansa maat, mutta uudisti lainsäädäntöä radikaalisti mm. mahdollistamalla syytteiden nostamisen. 

 

Solonin voi sanoa luoneen kansalaisyhteiskunnan. Toinen merkittävä lainlaatija, Kleisthenes taas määritteli tarkemmin ketkä siihen kuuluvat. Huolimatta Solonin reformeista Ateenassa vallitsi kuitenkin käytännössä tyrannivalta, mahtimiesten dominanssi. Sotilasvoima oli yksityinen, ei valtiollinen. Spartan invaasion myötä v. 510 tyrannivalta loppui ja synnytti vallankumouksellisen tilanteen Ateenassa. Kleistheneksen reformi avitti muutosten tapahtumista mm. murtamalla yhteiskuntaa määrittäviä hiearkkisia jakoja. Kleisthenes loi vanhan neljään eri luokkaan perustuneen jaon tilalle kymmenen, joihin kuhunkin kuului kymmenes väestöstä. Näistä tuli samalla sotakoneiston perusta. Ateenen historiassa tämä oli ensimmäinen mekanismi massamiltitarisoinnin saralta. Jokaisen kymmenyksen tuli tarjota joukko kenraalien johtamia hopliittisotilaita.

Jokainen luokka lähetti 50 jäsentä 500 miestä käsittävään raatiin, josta tuli näin ollen myös maantieteellisesti edustuksellinen. Paikallisin yksikkö oli nimeltään demos, joita oli yhteensä 139. Ne olivat kyliä, kaupunkeja, naapurustoja ympäri Attikaa. Reformin myötä näistä demoksista tuli perustava yksikkö ateenalaiselle kansalaisuudelle. Ja johtuen kansalaisuuden määritelmällisestä kytköksestä aseistukseen demos oli siis myös armeijaan kuulumisen perusta.
    
Yhteenvetona voi todeta, että syntynyt uusi yhteiskunnallinen organisaatio on paikallishallintoon perustuva, kansalaisuus on osallistavaa ja rakenne sellainen, että kansalaiset eri tasoilla ovat kontaktissa toistensa kanssa asuinpaikasta riippumatta. Epädemokraattisena piirteenä oli kuitenkin vielä mm. ylhäisten sukujen edustajista koostuva areiopagin neuvosto, jolla oli hallussaan lakien ja kuolemantuomioiden täytäntöönpano-oikeus.  

 

Sotilaallinen determinismi

 

Kirjan toinen kattava historiallinen katsaus littyy sodankäyntiin. Antiikin tutkijat ovat pitkään olleet melko yksimielisiä ns. sotilaallisesta determinismistä: yksilön sotilaallinen funktio on polis-kansalaisuuden pääsyvaatimus. Kyky osallistua "puolustukseen" oikeutti osallisuuteen hallinnossa. Ajatus on alkujaan Aristoteleen. Päättelyn mukaan aristokratia hallitsi niin kauan kuin ratsujoukot olivat olennaisia sotilallisen tehokkuuden kannalta. Sotimisen luonteessa tapahtuneen vallankumouksen myötä jalkaväen merkitys kasvoi. Sotilaat sotivat yhtenäisessä muodostelmassa, kahdeksan miehen vahvuisissa rivistöissä. Uusi malli oli kreikan menestyksen takana mm. kuuluisassa Marathonin taistelussa, Persian kukistamisessa.
 
Jalkaväen merkityksen kasvaessa sosiaalinen sotimisen perusta siis laajeni, mikä taas loi edellytykset poliksen ja kansalaisuden synnylle. Ja kansalaisuuden identifioiminen osallisuuteen taistelevissa joukoissa taas aiheutti paineen, että myös alemmat yhteiskuntaluokat tulisivat osallisiksi sodassa olevaan valtioon. Ts. syntyi paine yhä  laajennettuun tasa-arvoisuuteen ja demokratiaan.

 

Historioitsijat ovat myöhemmin osoittaneet, että sotilaallisen funktion ja kansalaisuuden välinen yhteys ei ole niin yksinkertainen kuin edellä on annettu ymmärtää. Sodissa oli enemmän osanottajia, ei ainostaan kansalaiset. Myös sotilaiden yhtenäisen muodostelman, ns. hopliittifalangin merkitystä poliksen synnylle on kyseenalaistettu. Ensimmäiset falangit koostuivat aristokraateista, mikä  siis kaataisi teesin leveämmästä sosiaalisesta kattavuudesta perustana kansalaisyhteiskunnalle ja polikselle.

Keskustelu determinismistä voi olla hyvinkin yksityiskohtaista, miekkojen ja jousipyssyjen rakenteita koskevien näkemysten esittelyä. Tomas Lappalainen ei kommentoi tätä puolta, mutta tuo keskusteluun uuden näkökulman oman perehtyneisyytensä turvin. Mafia-asiantuntemuksensa perusteella hän esittää, että teoria on oikeassa siinä, että se kytkee väkivalta-kapasiteetin ja kansalaisuuden, mutta tulkinta on liian keskittynyt väkivallan ulkopoliittiseen aspektiin. Yhteiskunnan puolustusta kannattaa tarkastella kokonaisvaltaisemmasta näkökulmasta. 

Turvallisuuden tuotanto on julkishyödyke. Sekä nykyisen, että historiallisen valtion suoma turva ulottuu sateenvarjon lailla kaikkien alueella asuvien ylle. Väkivalta kiristää resursseja (veroja) niiltä jotka asuvat lähellä, mutta turvaa heidät myös ulkoisilta hyökkäyksiltä. Näin kiristämisestä tulee suojelua ja ylivoimainen väkivalta saa täten eräänlaisen legitimiteetin. Keskustelussa valtion syntymisestä on keskitytty liikaan ulkoiseen sotilaalliseen suojaan. Historioitsijat ovat tulkinneet sanat "sotilaallinen", "sotilas", "hopliitti", "kevyesti varustettu jalkaväki", "ratsujoukko" anakronisesti. Näiden on ajateltu kuvaavan vain väkivaltaa, joka kohdistuu muita valtioita vastaan. 

 

Antiikin aikana ei mitä luultavimmin ole tehty selkeää erottelua ulkoisen ja sisäisen väkivallan välillä. Kun kreikkalaisissa teksteissä sanotaan, että vain aseisteut miehet ovat kansalaisia, niin historioitsijat ovat perinteisesti tulkinneet tätä sotilaallisen determinismin mallin mukaan. Useimmissa tapauksissa on kuitenkin uskottavampaa tulkita varustautuminen sisäpoliittisena välttämättömyytenä. Ovi kansalaisuuteen avautui niille joilla ei ollut omaisuutta, koska he oppivat sotimisen myötä oman vaarallisuutensa. Hinta, joka olisi vaadittu heidän pitämisekseen poissa osallisuudesta polikseen, nousi.

Kansalaisuuden vaatimustaso asetettiin sotilaallisten urotekojen mukaan ja sen saattoi myös menettää juuri sodassa osoitetusta pelkuruudesta. Sääntönä oli siis, että kansalaisuus oli niillä, jotka olivat parhaita väkivallan käytössä. Tämä väkivalta oli elintärkeää ulkoiselle puolustukselle, mutta se mikä lopulta määritti todelliset rajat kansalaisuudelle oli kysymys siitä, kuka piteli niitä miekkoja jotka pitivät ihmiset sisäpoliittisesti aisoissa.

         

Poliisi

 

Ateenan todellinen poliisivoima eli valtiollinen väkivalta oli aseistetut miehet, kansalaiset itse. Järjestyksenvalvonta oli siis kansalaisten käsissä. Heillä oli oikeus tehdä omia tutkimuksia, pidättää murhaajia ja varkaita sekä oikeus teloittaa nämä jos heidät oli tavoitettu itse teosta. Kansalaiset saivat ottaa omaisuutta haltuun, jos joku oli heille velkaa ja heillä oli myös oikeus teloittaa tyrannivaltaa sunnittelevat. Väkivalta yksityisiä ihmisiä kohtaan ei siis ollut lainvastaista vaan pikemminkin edellytys lain säilymiselle.  

 

Antiikin ajan kansalaisuuden käsite tulee ymmärrettävämmäksi, jos sitä vertaa aatelistoon. Kansalaisuuden voi tulkita eräänlaiseksi laajennetuksi aatelisarvoksi.  Varsinkin aikainen aatelisto oli myös hyvin tarkka tasa-arvosta ryhmän sisällä. Luultavasti aatelisto suhtautui jopa eräänlaisella pikkutarkkudella arvonimiin ja hierarkioihin juuri siksi, että se oli luonut eritysiasemansa dominoimalla turvallisuusalaa. Tämän takia sisäisistä konflikteista sattoi tulla erittäin vakavia.       

Kysymys yhteisön sisäisistä kriiseistä on kriittinen. Kuten alussa todettiin, Tomas Lappalaisen näkemyksen mukaan demokratia on ollut alkujaan ensisijaisesti eräänlainen pakon sanaelema kehityskulku, hätäratkaisu vastauksena juuri tähän ongelmaan. Homeerisen ajan kunniaan liittyvä koston kierre on saatu katkaistua, mutta ratkaisumalli ottaa edelleen haparoivia ensiaskeliaan. Kansalaiset ovat muodollisesti tasa-arvoisia suhteessa timē:en eikä konflikteja voinut siis enää ratkoa vetoamalla toisen osapuolen suurempaan kunniaan. Tuomioistuimet pyrkivätkin toiminnallaan nimenomaisesti eroon kunniakulttuurista. Koston kierre ei viittaa vain yksityiseen väkivaltaan, vaan myös yleisemmin osavaltioiden sisäisiin konflikteihin. Kreikankielen sana stasis viittaa (poliittiseen) siipeen, jonka konnotaatio oli antiikin aikana hyvin halventava. Sekä Platon, että Aristoteles nimeävät juuri stasiksen poliittisten teorioidensa perustavaksi haasteeksi. Kaikki mikä saattoi johtaa kansalaisten hajaannukseen oli potentiaalisesti hyvin vaarallista.


   

Ajopuuteoria

 

Polis on tärkeä impulssi sille mitä kutsumme nykyään läntiseksi maailmaksi. Lappalaisen ajopuuteoria haastaa näkemyksen intellektuaalisesta vallankumouksesta ja sen suorasta vaikutuksesta demokratiaan. Demokratia on syntynyt pikemminkin välttämättömyydestä, ratkaisuna siihen ongelmaan, että ne, joista tuli kansalaisia olivat väkivallan suhteen yhtä vahvoja. Tasa-arvoisuus oli siis sekä lupaus, että ongelma. Valtaa ei tässä mallissa voinut organisoida "luonnollisen" hierarkian mukaan. Ainoa vaihtoehto veristen kapinoiden välttämiseksi oli luoda kokonainen maailma monimutkaisia konstruktioita, joiden tarkoituksena oli taata ettei kukaan ryhmän sisällä saisi suurempaa "osaa" vallasta kuin kukaan toinen. Esimerkisksi ensimmäinen polikselle kirjoitettu laki on Dreroksen n. 650-600eaa. kirjattu laki. Se on vanhin säilynyt lähde, josta käy ilmi ryhmän pyrkimys kontrolloida virkamiehiään ja johtajiaan. Johtajat saavat nousta kansalaisten välillä vallitsevan tasa-arvoisen valtasuhteen yläpuolelle vain ajalllisesti rajatuissa ja eri tavoin kontrolloiduissa muodoissa.  
 

Lappalaisen teesi nojaa käytännössä kahteen kivijalkaan: ensiksi, sotilasvallan dominanssiin ja toisaalta perusteltuun näkemykseen siitä, että demokraattinen ajattelu on saanut alkunsa tasa-arvoisuuden ajatuksesta. Jälkimmäinen näkemys on luonnollinen ajatellen niitä konkreettisia haasteita joihin ryhmä tasavahvoja sotilaita joutuu sisäisen turvallisuuden ja ylipäätään sisäisten olosuhteiden osalta. Kreikassa kysymys aktualisoitui erityisesti uusia kolonioita perustettaessa. Kreikkalaisessa maailmassa nämä eivät olleet keskusjohtoisia periferisiä alueita, vaan kyse oli pikemminkin täysin omillaan seisovista uusista yhteisöistä, joita kuvaa kreikankielen sana apoikia. Niissä nosi esiin mm. kysymys maan jakamisesta. Ajatus tasa-arvoisuudesta on tässä tapauksessa ollut mitä ilmeisimmin helppo hyväksyä. Omasta intressistä huolimatta on täytynyt olla helppoa todeta, että konflikteille vähiten altista on se, että kaikki saavat saman verran maata. Jos yhden ei ole sallittua ottaa toiselta maata, niin tämän tulee päteä kaikkiin. Siksi saatetaan siis voimaan isomnia eli "tasa-arvoisuus lain edessä". Ja vastaava päättelyketju on luonnollisesti toiminut antiikin aikana myös yleisemmin ratkaisuna erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.     

 

Tasa-arvoisuus tai -vahvuus loi konfliktitilanteisiin paineen/kysymyksen: miten ratkaista ristiriidat väkivallattomasti? On luultavaa, että "asiasta äänestäminen" oli pyrkimys ratkaista kysymykset ilman väkivaltaa, siis eräänlainen pyrkimys eroon Homeerisen aikakauden suorasta, elimelliseti kunniaan kytköksissä olevasta väkivallasta. Jos väkivaltaresurssit ovat tasaisesti jakautuneet, niin äänestys kertoo mikä ryhmä on vahvin, ts. enemmistössä. Hellenisti Nicole Loreaux onkin todennut, että tietyissä kreikkalaisen maailman osissa käytettiin sanaa diafora ("erimielisyys") kuvaamaan "äänestämistä". 

Ajatuksella, että enemmistö ehkä on oikeassa, voi olla vähemmistöä rauhoittava vaikutus. Lappalainen päättelee, että kun äänestykset ovat muuttuuneet tavaksi, voi äänestänyt henkilö alkaa ajatella, että ensi kerralla saatan olla enemmistössä. Jos hyväksyn päätöksen nyt ollessani vähemmistössä, niin minulla on syy uskoa, että tulevaisuudessa ollessani mahdollisesti ennemmistössä, voivat vähemmistöön silloin kuuluvat osalliset hyväksyä myös nämä päätökset. Joka tapauksessa olisi hullunrohkeaa tarttua aseisiin, jos vihollisia on enemmän kuin ystäviä. Siksi on oman etuni mukaista alistua enemmistön tahtoon, ainakin jos enemmistö pitää kiinni perustavanlaatuisista tasa-arvon vaatimuksista.

 

Lakeihin kirjattu vaatimus tasapuolisuudesta jättää yhä avoimeksi kysymyksen niiden täytääntöönpanosta. Poliittisten päätösten tapaan oikeuden jakaminen oli yhteiskuntaa potentiaalisesti hajoittava voima. Vastauksella tähän ongelmaan on sama hätäratkaisuluonne kuin kansankokousten demokratialla. Konfliktiherkkyyttä vastaan toimittiin säädöksillä demokraattisista tuomioistuimista. Jyryn jäsenet valittiin arpomalla. Nykyään ajatellaan, että hyvä argumentti hyödyttää kokonaisuutta, mutta kreikkalaiset suhtautuivat tasa-arvoiseen jakamiseen vakavammin. Arpominen nähtiin tässä tapauksessa demokraattisempana kuin äänestäminen, koska arvonta antaa kaikille samat mahdollisuudet. Äänestäminen painotti väittelytaitoja ja oli eri tavalla altis mm. korruptiolle. Jos yhteiskunta on ruutitynnyri, niin luultavasti ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin jakaa valtaa millimetrimitalla. Siksi kansalaislle annettiin yhtä paljon valtaa niin lakien säätämiseen, kuin myös niiden toimeenpanoon.   
 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat